Lauri Vanhanen retweetledi
Muovia, visioita ja huutamisen vaara – Helsinki Seagulls kaipaa nyt juuri sitä, mitä sillä ei koskaan ollut.
En ollut Kisahallissa.
Mutta huudot kuulin kyllä:
"Muovia, muovia, paskaa muovia!"
"Moskovan Seagulls!"
Salosta oli tultu huutamaan. Vierasfanit täyttivät hiljaisuuden, jonka pitäisi olla kotijoukkueen voimavara.
Ja kun tunnelma viimein syntyi, se keskeytettiin.
Erotuomari puuttui tilanteeseen. Faneja pyydettiin hiljenemään.
Kaikki siksi, että joku sanoi jotain ääneen – jotain, mikä osui arkaan.
Helsinki Seagulls on seurana ollut mulle alusta asti enemmän konsepti kuin yhteisö.
Se perustettiin 2013. Sarjapaikka otettiin ToPolta.
Nousu tuli heti, mukana tunnettuja nimiä, logo, brändi – kaikki näytti hyvältä.
Mutta jotain jäi syntymättä: fanikulttuuri.
Se ei elä. Se ei hengitä. Se ei kasva kuin yksittäisten sitkeiden tukijoiden varassa.
Kun Kisiksellä yrittää luoda meteliä, saa katseita kuin olisi häirinnyt puhetta kirjastossa.
VIP-kaulanauhat kääntyvät ja kysyvät katseellaan: "anteeks mitä sä teet?"
Ja sitten tämä sama seura puhuu Euroliigasta.
Viime elokuussa järjestettiin tiedotustilaisuus: liettualainen BHC tulisi omistajaksi, ostaisi 10 % Seagullsista ja ottaisi rahoitusvastuun.
Tavoitteena Euroopan huipulle.
“Uusi aikakausi”, sanoi Janne Kulvik.
“Rahoitusvastuu siirtyy heille”, sanoi Sinikka Kulvik.
Pari viikkoa takaperin Iltalehti paljasti totuuden:
Kauppaa ei koskaan tehty.
Omistus ei siirtynyt.
Rahoitusta ei näkynyt.
Eikä halliakaan ole, vaikka suunnitelmat ulottuivat jo tyhjillään seisovaan Helsinki-halliin.
Noh, kukin tyylillään.
Ja juuri tätä taustaa vasten Salon Vilppaan fanien huuto osui hermoon.
Se ei ollut juridisesti totta – mutta se ei ollut pelkkää provokaatiotakaan.
Se oli tunne siitä, että kaikki ei ole niin kuin on annettu ymmärtää.
Ja siksikin peli seis.
Tällaisissa tilanteissa tulee vaarallisesti vastaan fanikulttuurin ydin:
Voiko ääneen enää sanoa mitään, mikä ei ole valmiiksi hyväksytty?
Samanlaista puuttumista nähtiin Nordiksella, kun HIFK:n kotiottelussa fanikatsomossa levitettiin "VILLE ULOS" -lakana.
HIFK:n toimitusjohtaja Alexander Sneen toivoi silloin “positiivisempaa kannustamista”.
Kyse ei ollut solvauksista.
Ei uhkauksista.
Ei laittomuuksista.
Kyse oli kritiikistä – ja sen hiljentämisestä.
Totta kai on tärkeää vetää rajat.
Jos huudetaan hävyttömyyksiä, yllytetään vihaan tai rikotaan lakeja – peli seisoo, ja hyvä niin.
Mutta jos sanot, että seura on muovinen, ettei se tunnu aidolta, että omistuskuviot näyttää sumuisilta?
Se on mielipide.
Ja juuri sellaisten ilmaisun ympärille koko fanikulttuuri rakentuu.
Jos ääni kuuluu vain silloin, kun se kehuu, niin ei se enää ole ääni – vaan mainos.
Ironia ei lopu siihen.
Seura, jolla ei ole kunnollista kotikatsomoa, ei omaa hallia eikä toteutunutta omistajaa,
toivoo nyt, että fanit käynnistäisivät aloitteen uuden peliareena-hankkeen edistämiseksi.
Mutta mitä faneja?
Kisiksellä ei ole seisomakatsomoa.
Ei järjestäytynyttä kannattajakulttuuria.
On vain muutama sitkeä, tuttu kasvo – jotka ansaitsevat kaiken kunnioituksen.
He tietävät itse, keitä ovat.
Mutta kaikki muu ääni tulee vieraskatsomosta.
Kauhajoelta. Salosta. Kouvolasta.
Ja nyt heidätkin yritettiin hiljentää.
Fanien tehtävä ei ole pelastaa sitä, mikä ei koskaan rakentanut heille tilaa.
Mutta joskus vierasfanit pelastavat koko illan – pelkällä huudolla.
Ja juuri siksi urheilun pitää sietää epämukavuutta.
Jos se ei siedä, se ei kasva.
Jos se ei kuuntele, se jää tyhjäksi.
Ja silloin ei auta enää sijoittaja, visio tai areenasuunnitelma.
Koska urheilu ilman ääntä on kuin ottelu ilman vastustajaa:
turvallinen, siisti – ja täysin merkityksetön.
Kiitos Vilpas ja toivotaan tiukkaa sarjaa.
Tsemppiä myös Helsinki Seagullseille sarjaan.
Kohti parempaa.
#Korisliiga #Gullsnation #HelsinkiSeagulls #SalonVilpas #VilpasUltras
Suomi
