Petteri Opas

Samuel Bird puhuu kuin asiantuntija, tietääkö mistä puhuu? Uutisen kärkenä kuopiolainen idiotismi, jonka perusteella nuori urheilujohtaja luulee, että 7–8-vuotiaiden palloilijoiden harjoittelun laadulla on vähemmän merkitystä kuin treenikavereiden laadulla. Kupsin tarina vain jäävuoren huippu, sama ajattelu riivaa koko kotimaista urheilujohtamista. Suomessa on liikaa juniorityötä tekeviä ammattilaisia, jotka perustelevat omaa tarpeellisuuttaan sekä itselleen että palkanmaksajilleen tuloksilla. Millä tuloksilla? Voitetulla ottelulla, seuraavan kauden sarjatason määrittävällä sarjasijoituksella ja oman seuran kasvattien määrällä juniorimaajoukkueissa. Jalkapallo ei ole ongelman kanssa yksin, mutta käytetään sitä esimerkkinä. Ymmärrän Birdin idean ajatustensa taustalla: yksilö kehittyy parhaiten, kun pääsee pelaamaan parempiaan vastaan - mutta mitä tapahtuu jos parhaat eristetään omiin sarjoihinsa? Kun kyse on joukkueurheilusta, junioritasolla paremmuus mitataan joukkueen menestymisenä. Ei ole sattumaa, että jalkapallomaajoukkueesta eläköityi viime vuosina paljon turkulaisia. Turussa oli pitkään erinomainen junioripolku, jossa pelaajan joukkueen teini-iän kynnykselle määritti postinumero. Joukkue treenasi kentällä, johon kukin peluri tulee kävellen, joukkue treenasi ennen koulun alkua, välitunneilla ja koulun jälkeen. Joukkue voitti yhdessä ja hävisi yhdessä. Nykytrendissä pk-seudulla kunnianhimoiset vanhemmat katsovat esim. Käpylän Palloon: sieltä on noustu maajoukkueeseen, sinne kuljetan lapseni. Mitä KäPa:ssa tehdään muita paremmin? Ei mitään. Jossain vaiheessa KäPa:ssa tehtiin jotain hyvin. Jossain vaiheessa KäPa:n pikkupojat tekivät asioita niin hyvin, että heillä oli kivaa ja heitä oli paljon. Siitä massasta nousi myös ammattilaisia. Mitä KäPa tekee nyt? Korjaa satoa. Pikkupojat kilpailevat syksyllä, kuka pääsee KäPa:n tai HJK:n paitaan, ja keväällä, kun sarja alkaa, huomataan, että edellisen joukkueen poikien kasvupyrähdys on ottanut ”huippulahjakkuuden” kiinni. Välitunnilla pelataan edelleen jalkapalloa yhdessä, mutta illalla kukin poika kuskataan siihen seuraan, joka puoli vuotta aiemmin tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Koska PK-seudun pikkupojista on jo kilpailtu ja heistä on koottu parhaat ”ykkössarjaan”, viikonloppuna Kuopiosta tulee bussilasti pikkupoikia kisailemaan näitä PK-seudun ”edustusjoukkueita” vastaan. Eihän siinä tietenkään ole mitään pahaa, että 10–12-vuotiaista pojista valitaan sen hetken parhaat tulevat menestyjät ja systeemillä luodaan illuusio, että valinta perustuisi johonkin. Eliittiporukasta, 500 kilpailullisen nappulan joukosta, tulee yksi tai kaksi, jotka pääsevät aikuisena ulkomaille pelaamaan. Mutta valinnan seurauksena tapetaan 10 000 muun palloilevan ja potentiaalisen lapsen palo huippu-urheilua kohtaan. Käytännössä menetetään 5–10 tulevaisuuden huippujalkapalloilijaa. Jopa Palloliitto alkaa seuloa 10-vuotiaista pikkupojista tulevaisuuden maajoukkuetta ja peluuttaa Huuhkajaliigassa niitä joukkueita vastakkain, joiden seurajohto on houkutellut ympäri kaupunkia parhaita pikkupoikia oman seuran väreihin. Onko tässä mitään järkeä? Lasten seulominen ennen murrosikää huonoihin ja parempiin vaikuttaa vain pienten pelaajien mieliin ja junioripäällikköjen rintapieliä koristaviin prenikoihin. Ymmärrän junioripäällikköjen halun menestyä jo huomenna – nehän kilpailevat työpaikoista ”parhaissa” organisaatioissa siinä missä pelurit pelipaikoista ja vanhemmat lapsen tulevista jalkapallomiljoonista. Mutta miltä näyttää suomalaisen palloilun ylihuominen, entä seuraava vuosikymmen? Jos ikäluokan eliitti eristetään pieneen tislaamoon, miksi seuraavaksi parhaat haluaisivat jatkaa kehittymistään huonompien seurassa? Mikä motivoi jatkamaan jalkapalloa teini-iässä, jos joukkue ympäriltä hajoaa joka syksy uudestaan ja uudestaan? Joukkueurheilussa kasvetaan joukkueena – se on koko joukkueurheilun viehätys.