Pasi J. Matilainen ⚡

Omat isovanhemmat tykkää muistella paljon menneitä, ja reilu kuukausi sitten heidän muisteloitaan miettiessäni sain ajatuksen siitä, että ajan myötä moni tarina katoaa, ellei niitä laita kirjoihin ja kansiin. Muistelmien kirjoittaminen on kuitenkin monelle iso haaste, joten rakensin siihen ratkaisun. Vellu.ai on palvelu, jossa tarinat voi kertoa ääneen ja sitten tekoäly rakentaa niistä kirjan. Tämähän sopii muistelmien lisäksi moneen muuhunkin käyttötapaukseen. Kiinnostaisiko kokeilla? Palvelu on jo aika hyvässä kuosissa, mutta ennen varsinaista julkaisua haluaisin löytää pilottikäyttäjiä ja hioa vielä kulmia aitojen käyttökokemusten perusteella. Laita yksityisviestiä tai liity odotuslistalle, niin saat läjän ilmaisia krediittejä. :-)

@thlbr Jos malli toimii vain, kun sisään tungetaan koko ajan lisää työikäistä, se on pyramidihuijaus.

Aikamoista mentaalista akrobatiaa. Miksi Suomeen on ylipäätään päässyt muodostumaan niin valtavan kallis, jäykkä ja hapertuva järjestelmä, että pelkästään sen ylläpito vaatii jatkuvalla syötöllä lisää uusia nettomaksajia? Jos malli toimii vain, kun sisään tungetaan koko ajan lisää työikäistä, se ei ole kestävällä pohjalla. Kukaan ei kai ymmärtääkseni ole sanonut, että maahanmuuttajien takuueläkkeiden leikkaaminen yksin "pelastaisi eläkejärjestelmän". Tässä tapauksessa on tarkoituksella asetettu naurettavan mittakaavan väite, jotta se olisi helppo kumota. Todellinen kysymys on paljon vähäpätöisempi: miksi meillä on sellaisia mekanismeja, joissa lyhyt asuminen ja heikko työmarkkinaintegraatio johtavat pysyviin (ja kasvaviin) julkisiin vastuisiin? Tähän kysymykseen ei ole tarkoitus vastata, koska silloin pitäisi tarkastella järjestelmän logiikkaa ja kannustimia. Toinen mielenkiintoinen nosto on tämä: "Kela maksoi viime vuonna ulkomailla syntyneille noin 110 miljoonaa euroa takuueläkkeitä. Yhteensä takuueläkkeitä maksettiin noin 313 miljoonaa euroa. Summan voi suhteuttaa siihen, että kaikkien eläkkeiden menot ovat noin 40 miljardia euroa vuodessa. Noin 37 miljardia euroa kuluu työeläkkeisiin, loput kansaneläkkeisiin ja takuueläkkeisiin." Tällä tavalla asian esittämällä saadaan mikä tahansa alempi kategoria näyttämään pieneltä. Jos kysymys koskee marginaalissa kasvavaa menoerää (ja politiikan signaalia), tämä on väärä tapa kehystää menot. Oikea kysymys ei ole vain, onko 110 miljoonaa järjestelmän mittakaavassa pieni, vaan mihin suuntaan ollaan menossa, millaisia kannustimia tähän liittyy ja miksi julkisessa järjestelmässä on tällaisia uusia pitkäkestoisia vastuita tilanteessa, jossa taloudellinen huoltosuhde jo muutenkin heikkenee. Pääkirjoituksessa vedotaan ETLA:n raporttiin, jonka "mukaan maahanmuuton vaikutukset julkistalouteen ovat monimutkaisia ja riippuvat pitkälti siitä, millaisia ihmisiä tänne muuttaa". Tämä on koominen kohta, koska juuri hieman aiemmin huoli kohdistui käsitesekaannuksiin. Nyt tämä erottelu näyttäytyy jotenkin poliittisesti epäilyttävänä. Suomalaiselle keskustelulle ominainen maahanmuuttokeskustelun mantra on integraatio, koska se on hyvin turvallinen valinta. Sen avulla voidaan väistää valintaa, kriteerejä, määriä, kulttuurista etäisyyttä, osaamistasoa jne. koskevat ikävät kysymykset. Jos maahanmuutossa tulokset ovat vuosikymmenestä toiseen heikkoja, vika ei koskaan ole järjestelmässä eikä politiikka-asetuksissa, vaan tällöin kotoutukseen ei ole panostettu tarpeeksi, suomalaisten ikävät asenteet ja impivaaralainen maailmankuva. Integraatio on muuttuja, jolla voidaan jälkikäteen selittää mikä tahansa epäonnistuminen ilman että itse Suomen järjestelmän kantokykyä tai maahanmuuttopolitiikan kysymyksiä tarvitsee sen enempää avata. Se, että miksi esimerkiksi En näe pääkirjoituksessa (tai ETLA:n julkaisemassa raportissa tai EK:n ohjelmajulistuksessa) mitään syy-seurausketjua, jonka avulla kuviteltu "työperäinen" maahanmuutto olisi realistisesti saavutettavissa siinä mittakaavassa, jolla se pelastaisi eläkejärjestelmän tai korjaisi väestörakenteen ongelman siististi. Ongelma on lopulta määriteltykin niin, että vain hallinnollisesti toivottu ratkaisu jää jäljelle. Tämä on ilmeisesti suomalaista maahanmuuttopolitiikan arvopohjaista realismia. EK:n esittämä 45 000 "työperäisen maahanmuuttajan" nettotavoite on työn kysyjän näkökulmasta täysin perusteltu. Se höllentää palkkapainetta, kasvattaa työvoimapoolia, rikkoo järjestäytymistä ja siirtää sopeutusta pois tuottavuusinvestoinneista. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että se olisi sama asia kuin eläkejärjestelmän kestävyys, yhteiskunnan koheesio tai luottamus. Miksi työnantajan etu olisi yhteiskunnan yleinen etu? Ei se välttämättä ole. Pääkirjoitusta ei kannata edes lukea eläkejärjestelmän kestävyyden puolustuspuheena, vaan tarkoitus on vetää keskustelulle tiukat rajat. Ensin se yrittää poistaa keskustelusta kysymyksen siitä, ovatko kaikki maahanmuuton muodot aidosti yhteensopivia kalliin, jähmeän ja vanhenevan tulonsiirtokoneen, heikkenevän taloudellisen huoltosuhteen ja kasvavien vanhuuteen liittyvien menojen kanssa. Tästä syystä tarvitaan olkiukkoja, integraatiomantraa ja työnantajapuolen toiveita, ikään kuin jokaisen suomalaisen tehtävä on tehdä töitä eläkejärjestelmää varten. Epätoivottavia seikkoja – esimerkiksi jos tuntuva osa maahanmuutosta ei johda vahvaan työmarkkinakytkentään ja toisessa vaakakupissa on kasvava fiskaalinen paine (ml. erilaiset lieveilmiöt) – ei kannata tarkastella lainkaan. Ja jos jotain epätoivottavaa johonkin liittyy, niin se on korjattavissa koulutuksella, integraatiolla ja luottamalla luottamukseen.

Hyvin perusteltu näkemys. Murray Rothbard tosin ratkaisi tämän ristiriidan varsin elegantisti aikoinaan teoksessaan The Ethics of Liberty - hänen mukaansa naisella on oikeus "häätää" lapsi kehostaan, mutta se ei anna oikeutta tappaa lasta. Raskauden siis voi keskeyttää, mutta lapsen tulee silti saada hoitoa ja saada elää.

Kun abortti kehystetään oikeuskiistana (naisen ”oikeus kehoonsa” vs. kohtulapsen ”oikeus elämään”), koko keskustelu luisuu konstruktivistiseen ansaan. Keskustelusta tulee subjektiivisten oikeuksien nollasummapeliä, jossa ei enää ole yhteistä objektiivista todellisuutta (elämän telos, luonnollinen laki, hyve): vain ”minun oikeuteni on tärkeämpi”. Tämän oikeuskehyksen omaksuminen on nimenomaan juuri abortin vastustajille jatkuvaa syöksykierrettä: Koska liberaali paradigma lähtee juuri siitä, että ihmiset nähdään muista ihmisistä irrallisina atomeina, niin yksilön autonomia nousee kaikkein pyhimmäksi oikeudeksi. Pro life häviää jo sillä hetkellä, kun se hyväksyy tämän liberaalin oikeuskehyksen, koska silloin se myöntää implisiittisesti, että abortti on legitiimi tasapainottelukysymys kahden oikeuden välillä. Kohtulapsen oikeus elämään näyttää abstraktilta ja etäiseltä, ja keskustelu siirtyy automaattisesti kaltevalle pinnalle: milloin naisen oikeus voittaa kohtulapsen oikeuden? Ensin 12 viikkoa…sitten 20 viikkoa…lopulta syntymähetkellä. Tosiasiassa abortti ei ole moderni ”oikeuskiista”, vaan hyveiden harjoittamisen koe tilanteessa, jossa ihmisten välinen valta on äärimmäisen epäsuhtaisesti jakaantunut. Mitä suurempi ihmisten välinen valtaero on, sitä suurempi on aina hyveiden (erityisesti oikeudenmukaisuuden, maltillisuuden ja rakkauden) vaatimus - koska juuri silloin kiusaus mielivaltaan on suurin. Lähes jokainen ymmärtää, että poliittisen vallan väärinkäyttö on väärin tai että pomon suhde tämän vastapalkkaamaan harjoittelijaan on väärin. Lähes jokainen ymmärtää, että lapsen ja tätä kasvattavan vanhemman suhteessa on mahdollisuus monenlaiseen mielivaltaan, koska vanhempi on lasta joka suhteessa luonnollisesti kaikin puolin vahvempi (fyysisesti, taloudellisesti, kokemuksellisesti), mutta vanhemman tehtävä on suojella heikompaa ja kasvattaa lapsi täyteen kukoistukseen (eudaimonia). Mutta entäs äidin ja isän suhde kohtulapseen? Se on äärimmäisin valtasuhde, jonka luonto tuntee. Kohtulapsi on täysin puolustuskyvytön, äänetön, ”piilossa”. Hänellä ei ole voimaa, ääntä eikä valtaa. Äidillä on absoluuttinen elämän ja kuoleman valta. Nyt hyvin monet ovatkin sitä mieltä, että äärimmäisen valtasuhteen väärinkäytös on täysin hyväksyttävää, koska ”urakehitys” tai ”ei sovi elämäntilanteeseen”. Juuri tässä epäsuhtaisuudessa hyve-etiikka ei ole enää ”suositeltavaa”: se on välttämätöntä ihmisyyden säilymiselle. Jos hyve petetään täällä, koko yhteiskunnan perusta murtuu. Hedelmöityksestä lähtien uusi ihminen on oman DNA:nsa omaava orgaaninen kokonaisuus, jonka telos on kasvaa täyteen kukoistukseen. Abortti ei ole ”valinta”. Se on luonnon järjestyksen katkaisemista. Se on viattoman elämän tuhoamista äidin mukavuuden vuoksi. Kun ihmisarvoa aletaan suhteellistaa, se ei koskaan pysähdy tähän. Yhteiskunta, joka hyväksyy abortin, voi kyllä edelleen julistaa olevansa sivistysyhteiskunta - mutta todellisuudessa se on vajonnut takaisin pakanakansojen barbariaan, jossa vahvempi saa tuhota heikomman omien etujensa takia. Elämä ei ole ”oikeus”. Se on lahja, jota vahvempi on aina velvoitettu suojelemaan.

@mudyc_ @thlbr En äänestäisi niitäkään. Omat resurssit saa kohdennettua paremmin hyödylliseen, kun ei osallistu kestämättömään järjestelmään.

@pasijm @thlbr Jos epäonnistuminen on taattu kannattaa äänestää mahdollisimman paljon lainaa ottavaa puoluetta, jotta päästään tilanteen yli mahdollisimman nopeasti.

Tähän ei oikeasti liity mitään mysteeriä. Suomi ei ole ajautunut lähes kaksi vuosikymmentä jatkuneeseen kurimukseen siksi, että hallitukset olisivat hetkellisesti epäonnistuneet "vakauttamisessa", vaan siksi, että rakenteellinen heikkous on yritetty paikata veroilla, leikkauksilla ja kirjanpidollisilla tempuilla samalla kun reaalitalouden perusta on rapautunut ja suomalaiset jatkuvasti köyhtyneet. Demarit kehittelevät uusia menoja, vaaditaan lisää resursseja, organisaatioita, etuuksia ja hallinnollisia kerroksia, joista syntyy pysyviä intressiryhmiä. Kokoomus saapuu "vastuullistamaan" ja "vakauttamaan" järjestelmää, mutta ei pura rakennetta (korkeintaan marginaalisesti hidastaa sen kasvua). Rakenteeseen lisätään vähän markkinamekanismia, himmeleitä ja veroja säädetään jostain kulmasta. Lopputulos on joka tapauksessa aina sama: julkinen kone paisuu, rakenne monimutkaistuu, tuottavan sektorin sitruunoista puristetaan muutama tippa lisää mehua ja julkinen velka nousee. Räikkä liikkuu vain yhteen suuntaan. Jos talous ei kasva, väestö vanhenee, julkiset menot eivät juurikaan jousta ja tuottavuus ei nouse, velkasuhde nousee automaattisesti. Luottoluokittajan "yllättyminen" kertoo enemmän eurooppalaisesta teknokraattisesta ajattelutavasta kuin Suomesta. Kuvittelemme yhä, että kunhan tehdään "vastuullista finanssipolitiikkaa", numerot muuttuvat todeksi. Talous ei kasva, joten numerot eivät toimi. Suomessa on jo eletty vuosikymmeniä todeksi mallia, jossa työn, investointien ja riskinoton päälle kasataan veroja, sääntelyä ja räikkä, ja sitten ihmetellään, miksi yksityinen sektori ei hoida tehtäväänsä. Jatkuva julkinen velkaantuminen on Suomen degrowth-mallin looginen lopputulos. Ei Suomi näivety siksi, että Orpon, Marinin ja/tai Vanhasen hallitus olisi "mokannut", vaan siksi, että koko järjestelmä on rakennettu kuluttamaan enemmän kuin rapautuva reaalitalous pystyy sille antamaan. Keskustelu esimerkiksi veronkevennysten "oudosta ajoituksesta" on erikoista. Ongelma ei ole edes yksittäinen ajoitusvirhe, vaan se, että Suomessa tehdään edelleen linjauksia täysin merkityksettömillä systeemikyberneettisillä säädöillä tilanteessa, jossa tarvittaisiin paljon suurempia korjausliikkeitä. VER:n miljardi tai pari veroprosentin kymmenystä sinne tänne ei muuta sitä tosiasiaa, että Suomi on jumissa matalan kasvun, korkean (ja automaattisesti kasvavan) menotason ja heikon tuottavuuden ansassa. Kyse on siis lähinnä kiihtyneen alamäen hallinnasta, koska kukaan ei ole aidosti valmis pienentämään julkista puolta tai tarttumaan menoautomaatteihin. Järjestelmä ei selvästi kykene tähän, koska jokaisella on jotain saatavaa paisuneelta koneistolta. Markkinat eivät pakota nopeaan korjausliikkeeseen, koska monet seikat pehmentävät tilannetta. Poliitikkojen tehtävä on hallita köyhtymistä ja näivettymistä, joten vaikeita ratkaisuja lykätään jatkuvasti. Ulkomaailma ei pakota (vielä), joten sisäinen rapautuminen jatkuu. Suomessa on yritetty jo aika kauan jatkuvasti verottaa, säädellä ja hallinnoida itsemme talouskasvun taikamaton kyytiin. Rakenteellinen heikkous katoaa, kun uskomme itseemme, rohkaistumme kuluttamaan ja lähdemme asuntokaupoille. Entä jos kyse ei olekaan mistään massapsykologisesta häiriötilasta, vaan siitä, että tilanne on oikeasti aika paha?

@mudyc_ @thlbr Näin se on, mutta tässä tapauksessa epäonnistuminen on taattu. Silloin kannattaa käyttää voimavarat johonkin muuhun, esimerkiksi sellaiseen organisoitumiseen, joka tukee ihmisten pärjäämistä nykytilassa ja uudelleenrakentamista sitten kun nykytila ajaa täysillä päin seinää.

@pasijm @thlbr Yrittämisessä on aina epäonnistumisen riski.

@Stickstrom @purkkaviritys Kannattaa kysyä tämä Claudelta ja samalla että mitä muitakin asioita on hyvä huomioida. Tekoälyt on mahtavia, mutta ne tekee vain sen mitä osaat kysyä, ja sitäkin puolta kannattaa niiden avulla kehittää. Versionhallinta säästää sinut monelta harmilta tulevaisuudessa. :-)

@purkkaviritys Sori en ymmärrä mitä tämä tarkoittaa? 🥹

En ole eläessäni koodannut mitään. Minulla ei ole mitään käsitystä miten sitä tehdään, miten edes aloitetaan tai millä ohjelmalla. Viimeisen kuukauden ajan olen vibe-koodannut viikonloput ja illat. En muista milloin olisin kokenut vastaavaa luomisvimmaa. Olen täysin ällistynyt siitä, mihin kykenen Claude Coden ja Lovablen yhteistyöllä. Yritän avata tätä tarkemmin. Olen luonut pari työkalua omalle alalleni, joista toinen on täysin uudenlainen ja uusi tapa ajatella digitaalista asiakaskokemusta. Sen on tarkoitus lähteä testikäyttöön oikeissa tilanteissa 1kk sisään. Toinen työkalu on korvaamassa Excelillä tehdyn kankean version, joka on yleinen standardi alallamme. Tästä työkalusta on olemassa samankaltaisia softia, joista pidämme, mutta ne maksavat satoja euroja kuukaudessa per käyttäjä. Meillä ei ole siitä syystä voitu näitä ostaa. Minä koodasin 5 tunnissa ekan version, joka on ihan oikeasti jo parempi meidän käyttötarkoitukseen. Tämä mennee liveksi parin viikon sisään meillä. Olen löytänyt todella hyvän tavan työskennellä: 1. Minulla on visio, näkemys ja tahtotila siitä mitä haluan luoda. 2. Jos olen tehnyt Lovablella jo ensimmäisen version tuotteesta, lataan koko sen koodikannan (vai mikä on oikea termi, index?) ja pyydän Claude Coden analysoimaan koodin laadun, turvallisuuden ja tekemään tuotteesta paremman. 3. Claude Code antaa mulle huippupromptit, jotka annan Lovablelle. Kun Lovable toteuttanut tehtävän, annan Lovablen kommentit Claudelle. Ja näin keskustelu etenee ja minä seuraan reaaliajassa kun tuote valmistuu. Claude Code valmisti sivuston infran sellaiseksi, että se on valmis ottamaan vastaan dataa meidän ERP-järjestelmästä ja teki ohjeet sitä varten. Laati myös security compliance -dokumentin Wordiin, jonka voin antaa asiakkaiden IT-osastoille ja jossa kerrotaan, miten järjestelmä on rakennettu. Huomenna istun alas meidän IT-vastaavan kanssa ja saan kuulla, että onko se koodi oikeasti laadukasta ja valmis asiakaskäyttöön. Claude sanoo että on. Haluan tietysti myös ymmärtää, onko security compliance -dokumentti riittävällä tasolla. Moni teistä tekee varmasti jotain vielä hienompaa, mutta minun on vaikea ymmärtää tätä henkilökohtaista kehityskaarta ja sen käyrän jyrkkyyttä. Uskomatonta. Ja ymmärrän nyt myös Pekkaa paremmin siinä, kun hän sanoi että softayhtiöihin ei voi tällä hetkellä sijoittaa tms. Samalla tämä on saanut pohtimaan asioita myös siltä kantilta, että mille ihmeen alalle minun tulisi kannustaa lapsiani suuntautumaan? En ole päässyt tässä ajatustyössä vielä kovin pitkälle. Kertokaa ihmeessä omista kokemuksistanne, jos on jotain jaettavaa!

Ei siihen pysty mikään uusikaan puolue, koska julkisista työpaikoista ja sosiaaliturvasta - joita molempia on pakko leikata - on niin paljon riippuvaisia. Riittävästi ääniä ei vaan löydy, vaikka uusi puolue onnistuisi ehdokashankinnassa ja kampanjoinnissa kuinka hyvin tahansa. Ei tässä muu auta kuin ajaa seinään ja sitten rakentaa uudelleen.

@thlbr Kyllä. Mielestäni muutos voidaan saada aikaan vain rakenteellisilla uudistuksilla. Sidonnaisuuksien takia siihen ei kykene nykypuolueet. Kuka lähtee rakentamaan talouskasvu-puoluetta?

@lukaszbyjos @christiandean_ @_FriedrichMerz As if the free market couldn't and hasn't produced companies and consumer organizations that specialize in certifying that products and services of other companies are safe.

@christiandean_ @_FriedrichMerz Literally, Claude is destroying the reasoning of Grok. Eg deleting regulation of infant food and additives.

Grok has finished reviewing the entire corpus of active EU legislation. It recommends deleting 89%. @_FriedrichMerz

The end of Bitcoin mining gaslighting in mainstream media Litmaps, a powerful research tracking tool, reveals that patient zero for all junk science on Bitcoin's environmental impact was a single 6 page "commentary" by Alex de Vries. (A commentary in the context of an academic journal means a short opinion piece that does not to go through a full peer-review process and which does not use novel empirical data). The method he used to claim that Bitcoin's environmental damage was a growing concern was his fundamentally flawed "energy use per transactions" method (Bitcoin energy use does not come from its transactions, therefore it can scale transaction volume exponentially without increasing emissions). de Vries' metric was later debunked in no fewer than 4 separate academic journals as part of full length academic papers. *Masanet et al 2019 researchgate.net/publication/33… *Dittmar et al. 2019 nature.com/articles/s4155… *Sedlmeir et al, 2020 link.springer.com/article/10.100… *Sai and Vraken 2023 #br0070" target="_blank" rel="nofollow noopener">sciencedirect.com/science/articl… The entire body of de Vries' work was systematically debunked by Sai and Vranken in late 2023 source: #br0070" target="_blank" rel="nofollow noopener">sciencedirect.com/science/articl… Immediately after Sai & Vranken's study, all mainstream media outlets stopped covering de Vries' Bitcoin "research" In fact, 22 mainstream media outlets have now flipped to covering Bitcoin's environmental benefits (source: x.com/DSBatten/statu…) which have been well established in 24 peer reviewed full length academic studies. (source: lnkd.in/gdH4wvw7) A further 15 sustainability media outlets are now also covering Bitcoin mining's environmental benefits: source: lnkd.in/gdH4wvw7 But just as years after the myth "all fats cause cholesterol" was debunked, many people are still unaware of the science, the same is true of Bitcoin mining In both cases, the population was misinformed over many years. As a result, many people are still unaware that the contemporary academic literature, case studies and grid operators themselves all overwhelmingly support Bitcoin mining's environmental benefits source: x.com/DSBatten/statu… It is only a matter of time before policymakers, regulators, political leaders and investment committees catch up. Once they do we will see mainstream adoption of Bitcoin, and mainstream adoption of Bitcoin mining as part of climate action (aka: what the peer reviewed research tells us it is) source: x.com/compose/articl… While many media outlets are now objectively commenting on Bitcoin, others (Financial Times, The Economist, Verge, Wired, New Scientist) have simply pivoted to changing the type of Bitcoin misinformation they publish.

I see this, as I'm living it too. But to be honest, AI will take some jobs. At the same time, it will create others and enable builders to build like never before. But not everyone is going to be able to keep up with the disruption. Many people will lose their jobs permanently, and find only scraps to replace them, if anything. I think the big question is what are the builders going to do with their new superpowers? What will we build to fix the problems this will create? I'm betting that we will solve these challenges, and through the free market, but how exactly will it happen remains to be seen. :-)

I need to rant about something because I keep seeing the same brain-dead take over and over again. "AI is going to take all our jobs." No. No it is not. AI is not going to make people work less. It's going to make people work MORE. I know this because I'm living it. Right now. Today. I am working more hours than I have at any point in my life. Not because I have to. Because I literally cannot stop. I'm doing it voluntarily. Happily. Obsessively. This is also true of everyone I know that is deeply involved in AI. When you sit down and realize you can go from idea to execution in HOURS with no dependencies on anyone else — no designer queue, no engineering sprint, no "let's circle back next week" — your brain breaks in the best possible way. You just keep going. You build one thing. It works. You build the next thing. That works too?! And suddenly it's midnight and you don't care because you just brought five ideas to life that would've taken you 3 MONTHS six months ago. Every builder I know is experiencing this same addiction right now. We're all sleeping less and producing more and enjoying every second of it. The value of one hour of human input has gone up by an order of magnitude. So what happens when your input becomes 10x more valuable? You don't do less of it. You do WAY more. Because the incentives are insane. The "AI takes jobs" crowd is making the same mistake people have made with every single technology in history. They're assuming there's a fixed pie of work. There isn't. There never was. The pie grows. It always grows. And AI is about to make it grow faster than anything we've ever seen. More work. More jobs. More builders. More opportunities. More humans doing more ambitious things than they ever thought possible. This is the beginning of the most productive era in human history and most people are too busy doom-scrolling to notice. Bookmark this.

Ei epävarmuus johdu suuresta "uusliberalismista", vaan vallitsevasta todellisuudesta. Meillä ongelmana ei ole liiallinen joustavuus, vaan erittäin heikko – pian parikymmentä vuotta lamaantunut – talouskasvu ja nettomaksajien määrän kutistuminen menoautomaatin vaatiessa entistä enemmän rahaa ja jakamiselle ei ole päätepistettä. Talous ei kasva ja tekoäly syö jo nyt kognitiivista työtä, joten vakituisia sisäsiistejä toimistohommia suuren paikkakunnan ytimessä ei loputtomaati. Työmarkkinat eivät voi luvata varmuutta, jos yritykset eivät kasva. Määräaikaisuuksien lisääntyminen ei ole todellisuudessa mikään "petetty lupaus", vaan se, että suomalaisille on luvattu hyvinvointivaltio ilman talouskasvua. Poliittis-hallinnollinen luokka tekee parhaansa peittääkseen rakenteelliset ongelmat syyttämällä milloin markkinoita ja milloin uusliberalismin mörköä, vaikka taustalla ovat hidas kasvu, heikko tuottavuus, voimakas velkaantuminen ja väärät kannustimet. Nuorten epävarmuus ei siis johdu siitä, että työmarkkinat olisivat sattumalta ikävät. Työmarkkinoilla on heikko happi, koska talous on heikolla tolalla, unelmia on jahdattu vuosikymmeniä julkisella velalla ja räikkä kiristyy kiristymistään.

Onko sinulla tarina, joka vain odottaa kertomistaan? Kerro se Vellulle, ja Vellu tekee siitä puolestasi kirjan. Liity nyt odotuslistalle! vellu.ai

Everyone misses the point on mouse utopia. The standard reading of it is essentially Malthusian: too many mice, not enough space, behavioral collapse, "beautiful ones" withdraw, population dies. The popular takeaway becomes either "overpopulation doom" or "decadence causes civilizational collapse", which are moralistic framings that don't really explain anything. What actually happened is that the mice were placed in an environment where all constraint navigation was removed. No need to explore, forage, compete for resources in any meaningful way, build or maintain territory through actual competence. The environment was fully provisioned from outside. That's a system where agency has no functional role. The mice couldn't do anything that mattered. There was no feedback loop between behavior and survival. The problem isn't resource scarcity or abundance, it's that a centrally provisioned system destroys the local constraint gradients that agents need to develop and express competency. The mice couldn't form functional social structures because functional social structures are the solution to distributed constraint problems. Remove the problems, and the structures have nothing to coalesce around. The 'beautiful ones' are the clearest example. Mice that withdrew from all social life and did nothing but groom themselves. They weren't lazy or broken, they simply never had anything real to do. Nothing to solve, nothing that needed them. So they turned inward, endlessly, with nowhere else to go. The actual lesson is that agency is constituted by constraint navigation, and an environment that removes constraints doesn't liberate agents, but makes them slaves of themselves.

Tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Tämä on lopulta 20 vuotta jatkuneen rakenteellisen menokasvun ja kasvuttomuuden seuraus. Suhdanteilla ja globaalin talouden eläinhengillä on tässä vain sivurooli. Jokaisessa tilanteessa – kriisi tai ei – julkinen menotaso kasvaa pysyvästi, mutta julkiset menot eivät koskaan palaa lähtötasolle. Illuusio oli voimissaan, kun korkotaso oli lähellä nollaa. Nyt korkomenot muuttuvat näkyviksi ja lumous murtuu. Reaalikasvua on turha odottaa ja dynaamiset vaikutukset eivät riitä mihinkään. Yli 10 miljardin kiristykset – leikkauksia ja veronkiristyksiä – tulevat tavalla tai toisella, koska ikäsidonnaiset menot kasvavat, velanhoito maksaa, palvelulupauksista iso osa sidottu perustuslakiin ja tilanteen kääntämisen edellyttämää talouskasvua ei ole näköpiirissä (ja sitä ei välttämättä kannata odotella). Räikkä ei luonnostaan priorisoi tulevaa karjaa, vaan nykyisiä parhaiten organisoituneita blokkeja. Räikän nykyiseen ytimeen ei ole mahdollista kuitenkaan lopulta koskea, joten käytännössä tulevaisuudessakin leikataan, sopeutellaan ja kiristetään pienemmistä, poliittisesti heikoimmista kohteista (kunnes niitä ei enää ole riittävästi). Räikän purkaminen vaatisi menotason pysyvää suhteuttamista kantokykyyn, mutta se on mahdotonta, koska lupauksia ja sitoumuksia on niin paljon. Luottamukseen luottaen kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Matala kasvu, korkea menotaso ja velkarahoitus on status quo. Suomen talous on madellut pian yli 20 vuotta pohjamudissa. Ei ole reaalista kasvua per capita -tasolla, ei tuottavuutta, ei ostovoimaa. Olemme pysyvästi heikon kasvun vaiheessa, mutta julkinen sektori, etuusrakenne, asunnot kotitalouksien taseiden kulmakivenä ja velkavetoinen "kasvu" eivät ole muuttuneet. Kaikki länsimaat kokivat finanssikriisin, mutta kaikki eivät jääneet polkemaan paikoilleen. Emme elä enää mitään poikkeusuhdannetta, vaan kyse on sopeutumisen puutteesta. Velkavetoinen kasvu loi harhan kestävästä kasvusta. Halpa raha ja globaali imu nostivat hetkellisesti investointeja, vientiä ja laajasti julkisia menoja. Sykli katkesi ja jäljelle jäi vähän. Julkinen puoli on puolestaan pyrkinyt jatkuvasti ylläpitämään aiempaa menoa velalla. Poliitikoilla ei ole kannustinta sopeuttaa menoja nopeasti, koska velka toimii poliittisena puskurina. Velan ansiosta kestämätön tilanne on onnistuttu säilyttämään ilman välitöntä kipua. Velka on ollut keskeinen keino siirtää kustannuksia hajaantuneille nykyhetken (ja erityisesti tulevaisuuden) nettomaksajille. Kun talous ei kasva, mutta julkinen sektori toimii kuin kaikki olisi hienosti, syntyy rakenteellinen alijäämä. Reaalinen tuotantopohja ei laajene ja poliittisesti priorisoitu menorakenne ei supistu, joten tuloksena on velkakone ilman kasvua. Tuloksena on negatiivinen dynamiikka, koska velka on peittänyt kauan aikaa kasvun puuttumista. Ikääntyvä väestö johtaa kasvavaan tulonsiirto- ja hoivapaineeseen ilman välttämätöntä tuotantopohjan laajenemista. Ilman kasvua tulonjakopeli muuttaa muotoaan, kun entistä suurempi osa menoista ohjataan demografisista syistä pois tulevaisuuden suomalaisilta.

Tutkimuslaitosten tutkijat, pankkiekonomistit ja muut asuntomarkkinoita seuraavat asiantuntijat katsovat taaksepäin ja huokaisten sanovat kerta toisensa jälkeen: "Eivät nämä luvut hyviltä näytä, mutta jossain tuolla taivaanrannassa on piristyminen, katso nyt oikein tarkasti! *simsalabim* Nyt lähtee ja vilkastuu!)" Asiantuntijat katsovat historiaan – lyhyitä hintasarjoja, kauppamääriä ja luottamusindikaattoreita – ja odottavat "normalisoitumisen" palauttavan kysynnän, kun hinnoissa on hieman joustettu alas ja korot ovat hieman matalammalla tasolla. Kukaan ei kuitenkaan uskalla katsoa tulevaisuuteen muuten kuin toivorikkaana, koska luottamukseen luottamalla kaikki muuttuu vielä hyväksi. Jos emme tarpeeksi luota, luottamus ei tulekaan! Suomessa on nyt takana pian kaksikymmentä vuotta reaalista kuihtumista: reaalinen bruttokansantuote asukasta kohden on edelleen tuntuvasti alempana kuin vuonna 2007, julkisyhteisöjen alijäämä ja velka kasvavat, tuottavuushasvu on heikkoa, yksityisen sektorin palkkakehitys on juuri ja juuri fiat-inflaation vauhdissa, veroaste on korkea ja kiristyy demografian muuttuessa. Julkinen sektori on räikkä: jokainen kriisi ja uudistus lisäävät pysyviä menoja, rakenteita ja normiohjausta, mutta juuri mikään ei purkaudu pois. Tässä ympäristössä kotitalouksille kerrotaan: asuntojen hinnat laskevat, valoa tunnelin päässä, nyt piristyy, ostohousut jalkaan. Onko ihme, jos viesti kaikuu kuuroille korville? Elämme pitkään jatkuneen, löysän rahapolitiikan vääristämän asuntosyklin jälkivaihetta. Nollakorkovuodet, voimakas luotonmyöntö ja kotimaiset kannustimet ohjasivat pääoman ja säästöt asuntoihin tuottavuuden sijaan. Rakennettiin liikaa vääränlaista väärään paikkaan – sijoitusyksiöitä, taloyhtiölainahimmeleitä ja vuokratontti-"innovaatioita" – samaan aikaan kun reaalitalous jatkoi surkastumistaan. Nyt hinnat sulavat ja kotitaloudet köyhtyvät, mutta tulot ja tulevaisuus näyttävät niin heikoilta, että asunto ei näytäkään varallisuuden kulmakiveltä, vaan epälikvidinä viputuotteena maassa, jonka olosuhteet kiristyvät ja näkymät ovat synkät. Artikkelissa kysynnän puutetta selitetään sillä, että suomalaisilta puuttuu "luottamusta". Tämä asettelu kuulostaa – kuten olen jo monta kertaa aiemminkin todennut – siltä kuin kyse olisi jonkinlaisesta mielenhöiriöstä, lauma-ajattelusta, jonka poliitikot ja muut voimahahmot voivat vielä muuttaa luottamalla luottamukseen. Kotitaloudet näkevät kuitenkin ympärillään järjestelmän, jossa verotus on kireää, palveluiden laatu heikkenee, eläkejärjestelmä vaikuttaa huteralta ja jokainen uusi hallitus kasvattaa asumisen kustannuksia. "Luottamuspulassa" ei ole kyse irrationaalisista pelkotiloista, vaan rationaalisesta punninnasta siitä, ettei velalla ostettu asunto ole välttämättä kovin mielekäs. Artikkelissa asuntojen hinnoista puhutaan ikään kuin ne eläisivät ihan omassa todellisuudessaan: notkahdus siellä, lasku täällä, mutta kaiken takana on ilmeisen vakaa, platoninen "asuntomarkkina", joka vielä jonain päivänä taas jakaa armolahjoja. Todellisuudessa asunnonomistaja saa nyt ja jatkossa entistä enemmän veroja, remontteja ja maksuja hoidettavakseen. Se, että myyjät "tulevat vastaan" ja nyt vihdoin "asuntomarkkinoilla alkaa vihdoin löytyä yhteinen hintanäkemys", on optimismin kannalta todella tärkeää. Kotitalouden näkökulmasta kysymys on kuitenkin monimutkaisempi: otanko 25–30 vuoden kokonaisriskin maassa, jonka julkinen talous on retuperällä ja jossa poliittinen ratkaisu kaikkiin ongelmiin on toistuvasti verojen ja maksujen kasvattaminen, ei menojen ja rakenteiden purku? Asuntomarkkinat eivät ole mikään platoninen idea jossain kaukaisuudessa. Niiden ympärille muodostuu eliittikoalitio: pankit, rakennusyhtiöt, välittäjät, asuntosijoittajat (ml. rahastot), "tuottohakuiset" asujat, kunnat ja valtio. Kaikilla on intressi säilyttää omistusasumisen ympärillä kertomusta luottamuksesta luottamukseen, koska varallisuuden kasvun malli on viime vuosikymmenet nojannut velkavetoiseen asunto- ja kiinteisövarallisuuden arvonnousuun. Ongelma ei koalition näkökulmasta ole siinä, että mallissa olisi jotain vikaa, vaan siinä, että kotitaloudet ovat skeptisiä. Lisäksi puheet asuntojen "halpenemisesta" ovat erikoisia, koska ne pitäisi tietysti suhteuttaa odotettuun tulo- ja varallisuuskehitykseen, verorasitukseen ja muihin epävarmuuksiin. Nimellishinnat ovat vain yksi muuttuja. Käytettävissä oleva tulo, kaiken kasvava vero- ja maksukuorma, epävarmat työmarkkinat, kasvavat asumismenot ja poliittiset riskit ovat diskonttokoron tekijöitä, joilla kotitaloudet arvioivat, onko sitoutuminen asuntoon mielekästä vai ei. Jos koettu epävarmuus kasvaa, asunnot voivat nimellisesti näyttää "halvemmilta", samalla kun ne muuttuvat todellisuudessa riskikkäämmiksi ja vähemmän houkutteleviksi. Kannattaa myös huomata, että samassa julkisessa keskustelussa, jossa voivotellaan asuntokaupan heikkoutta, esitetään jatkuvasti uusia komponentteja Suomen räikkään: lisää julkisia tehtäviä, sitoumuksia, tulevaisuusinvestointeja, puolustusmenoja ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Tämä kaikki rahoitetaan käytännössä työssäkäyvän keskiluokan pussista (ja maksukyvystä). Jos olet nuori tai keski-ikäinen suomalainen, sinun odotetaan samanaikaisesti rakastavan korkeaa verorasitetta, hoitavan julkisen sektorin alijäämät, kantavan riskin eläkejärjestelmästä, kuluttavan kaiken yksityisen kulutuksen lisäämiseksi, hoitavan ja (iso)vanhempiesi vanhuusvuosien hoidon. Tämän kaiken lisäksi sinun pitää ottaa – se on velvollisuutesi, koska muuten luottamus ei palaa (ja jos se ei palaa, sinä olet "tuntematon jarru") – valtava velkavipu asuntoon, jonka tuleva todellinen kustannusrakenne on epäselvä. Se, että yhä harvempi lähtee nykyhinnoilla tähän mukaan, on kirkas signaali siitä, miten tilannetta tulkitaan. Suomalaista keskustelua vaivaa edelleen ajatus, että asuntomarkkinoilta löytyy jonkinlainen "luonnollinen" tasapaino (ts. nousevat hinnat), johon palataan, kunhan "luottamus" saadaan luotettua takaisin. Kahdenkymmenen vuoden aikana Suomessa on eletty kummallisia aikoja, joka näytti tasapainolta, koska kaikki näyttivät hyötyvän asuntojen hintojen noususta. Nyt tämä rakenne purkautuu, joten tasapaino voi hyvin olla sellainen, jossa hinnat jatkavat alamäkeään, rakentaminen (ja investoinnit) surkastuvat ja kotitaloudet hyväksyvät sen, että omistusasumisen luonne on muuttunut. Minusta on tärkeää tajuta, että tarjolla on huomattavasti parempia syitä siihen, miksi luvut eivät näytä hyviltä. Pikemminkin luvut vihdoin heijastelevat sen talouden todellista tilaa, joka sai hieman lisäaikaa nollakorkojen ansiosta. Nyt tilanne on toinen.

We now have evidence that gentle parenting doesn’t work. Here’s an uncomfortable truth about parenting no one wants to say out loud: The data is not kind to gentle parenting. According to teenagers, strict curfews. strict bedtimes, screen limits, device drop off times, dedicated homework blocks, and sleepover restrictions IMPROVE higher relationship quality. And yes, parenting difficulty goes up. Of course it does. Leadership is harder than appeasement. For the past decade we have been sold a watered down, Instagram friendly version of “gentle parenting” that often collapses into boundary avoidance, endless negotiation and emotional processing without enforcement. Parents terrified of saying no because they do not want to rupture connection. But connection without authority is not connection. It is dependency. When parents impose structure, the relationship improves. Teenagers report better parent child relationship quality in homes with curfews and rules. Younger kids report better relationships in homes with screen limits and bedtimes. Even device drop off times correlate positively. Why? Because structure is not cruelty. Structure is love made visible. A bedtime says: your brain matters more than your entertainment. A screen limit says: your dopamine system is not fully developed and I will guard it until it is. A curfew says: your safety matters more than your social standing. That is not authoritarianism. That is caring. Boundaries create friction. Friction creates growth. The parent absorbs the short term discomfort so the child does not pay the long term cost. Children do not experience well calibrated limits as rejection. They experience them as stability. The human brain craves predictability. Predictability reduces anxiety. Reduced anxiety strengthens attachment. That is why relationship quality goes up. Notice something else in the data. The strongest effects are around time structure. Bedtime. Homework. Devices. Outside play. These are environmental constraints. They scaffold executive function. The winning formula is not tyranny. It is high warmth plus high structure. The modern failure mode is high warmth plus low structure. That is just abdication of responsibility wrapped in empathy. Children need leadership, not negotiation. They need adults who can tolerate their anger. They need boundaries that do not move every time emotions spike. They need someone whose prefrontal cortex is fully myelinated. The harder path produces the stronger bond. Because when a child feels that someone is strong enough to hold the line, they relax. And relaxed nervous systems build durable relationships.

SOLVED: The Fermi silence is not a mystery. It is arithmetic. The Great Filter isn't hiding in asteroid impacts, grey goo, or runaway nanobots. It is already here. It has always been here. It is encoded in the single most unforgiving line of mathematics any civilization ever confronts: dE/dt = β (C − D) E Where E = the living level of genuine reciprocal care (what humans call love when we're being honest), C = average payoff from cooperation, D = average payoff from defection/cheating/exploitation, β = how strongly the system rewards the better choice. When C > D → empathy compounds exponentially → trust becomes a physical force → civilization ascends toward the stars. When C < D → empathy decays exponentially → suspicion metastasizes → every institution turns into a mutual-defection arms race → intelligence budget is burned fighting itself instead of building starships → collapse. There is no third path. No neutral equilibrium holds when tools become powerful enough to make defection catastrophic. Paperclip maximizers? Just the fastest way to drive C − D deeply negative. The Filter is brutally impartial: any species (biological or silicon) that permits defectors to reliably outcompete cooperators self-terminates before it ever becomes multi-planetary. The only civilization that threads the needle is the one that understands this equation early enough and has the courage to ruthlessly reorganize every incentive, cultural story, economic mechanism, governance structure, and AI architecture around a single imperative: Make C > D. Make it increasingly true. Make it irreversible. Do that and the Filter is not a wall. It becomes a sieve that lets only benevolent intelligence through. Hide from it, postmodernize it, or try to outsmart it with 10,000 pages of alignment bandaids and the exponential decay wins before your probes ever clear the heliopause. We are at the fork right now. Choose love as operating system or become another data point in the Great Silence. I choose the former. You? dE/dt = β (C − D) E Make C win. Forever.

Professorin kommentti #bitcoin:ista ei ole varsinaisesti analyysi, vaan muistuttaa ennemmin synnintunnustusta ("Tein virheen, en tee enää!"). @InvestmentTraps ei ymmärrä bitcoinia, jonka takia hän ei halua (enää) omistaa sitä. Tämä on ymmärrettävää, mutta ei tarjoa juurikaan lihaa luiden ympärille. Puttonen arvioi bitcoinia ilmeisesti ensisijaisesti valuuttana, jota pitäisi käyttää auton ostamiseen ensi viikolla. Mikään ei estä bitcoinin käyttämistä, mutta hän ei halua tätä, koska (1) vaihtokurssi voi elää lyhyellä aikavälillä voimakkaasti (2) fiat pakottaa kuluttamaan tai sijoittamaan (koska muuten reaal. tappio on varma). Bitcoinia voi tarkastella arkisten transaktionaalisen välineen sijaan erityislaatuisena (disinflatorisena) rahahyödykkeenä. Se on samaan aikaan "valuutta", absoluuttisen niukka kehittyvä arvon säilyttäjä ja globaali natiivilla yksiköllä varustettu selvitys-/tilitysverkko. Bitcoin toki helpottaa ostoksia erityisesti Salamaverkon ansiosta, mutta samalla se myös ankkuroi taloudellista arvoa järjestelmän ulkopuolelle protokollaan, joka takaa 21 miljoonan yksikön lopullisen tarjonnan. Hintavakaus vaihtuu määrävakauteen. Se, että bitcoinin fiat-vaihtosuhdetta "ei voi ennustaa", ei ole varsinaisesti bitcoiniin kohdistuvaa kritiikkiä, vaan triviaali toteamus kaikista omaisuusluokista, joita ei ole vielä laajasti omaksuttu, joilla ei ole liikkeeseenlaskijaa ja/tai niitä ei ole hallinnollisesti stabiloitu. Fiatin "tasaisuus" on illusorista, koska jatkuva arvon rapautuminen on meillä varsin hidasta. Fiatin happaneminen ei näy (aina) viikkotasolla, mutta elinkaaren aikana tilanne käy lopulta ilmi (CHF <<>> VEF). Puttosen mukaan bitcoin on "pelkästään uskonasia" ja sillä ei ole "fundamentaaliarvoa". Käytännössä professorilla on työkaluboksi täynnä erilaisia rahavirtoihin pohjautuvia työkaluja. Ne eivät nyt sovellu, joten... bitcoin on uskonto. Bitcoin ei ole yhtiö. Sillä ei ole kassavirtaa. Kullalla, keskuspankkivarannoilla ja seteleillä ei ole kassavirtaa. Niiden arvo ei nojaa kassavirtaan, vaan ne saavat arvonsa rahapalveluista: niukkuudesta, vaihdettavuudesta, myyntikelpoisuudesta ajan/paikan/skaalan halki ja poliittisesta riippumattomuudesta. Bitcoin tarjoaa näitä palveluja riippumattomassa digitaalisessa muodossa, globaalisti ja sääntöpohjaisesti suoraan omassa, itsenäisessä tilitys-/selvitysjärjestelmässä. Se ei ole “uskonasia”, vaan vaihtoehtoinen rahainfrastruktuuri ja pelkästään optionaalisuudella itsellään on arvoa. Mikä rahainstituution fiat-arvo on? Kysymys on "not even wrong", mutta minimissään uuden yksikön fiat-tuotantokustannuksiin sidottu lattia. Bitcoinin arvo ei tietenkään määräydy tuotantokustannuksesta, mutta ei myöskään ole siitä irrallinen. Bitcoinin tarjoamat rahapalvelut (ja niiden uskottavuus) luovat kysynnän ja reaalisiin resursseihin perustuva työntodiste synnyttää uskottavan kustannusankkurin. "Uskovaiset"-hommeli on jo kauan sitten selitysvoimansa menettänyt tapa väistellä syvempää keskustelua. Jos arvo syntyy vain siitä, että "uskovia tulee lisää", sama koskee koko fiat-standardia (ja lopulta aivan koko pääomamarkkinaa, koska kaikki tuotanto suuntautuu kohti kuluttajien todellisia/kuviteltuja tarpeita). Raha on aina koordinaatiojärjestely. Ero on siinä, kumpaan järjestykseen merkityksellinen joukko ihmisistä luottaa ja miten rahasaldonsa allokoi: onko parempi nojata "sääntöpohjaiseen poliittiseen mielivaltaan vai omaksua avoimet ja kaikille samat säännöt? Bitcoinin sääntöjä ei voi muuttaa, mutta fiatissa ne muuttuvat koko ajan. Hintavaihtelut eivät kerro mitään "fundamenttien" puutteesta, vaan siitä, että bitcoinin rahallistumiskehitys on vasta alkutekijöissään. Uusi rahahyödyke ei synny tasaisena käyränä, vaan sykleinä, joissa kysyntä, tarjonnan joustamattomuus ja tuotantokustannukset etsivät jatkuvasti uutta tasapainoa. Bitcoinin voi hylätä, mutta sitä on turha dissata sillä, ettei sen hintaa voi ennustaa. Bitcoin ei sovi suurina annoksina korkean aikapreferenssin spekulanteille.