Timo Kestilä

The Norwegian example is illustrative. In the last few years, our wealth tax received massive media attention, described by media outlets as leading to an "exodus" of the wealthy. But only ~1.7% of the ultra-wealthy actually left. Tax revenue boomed

VM:n budjettipäällikön ajatusta "nollapohjabudjetoinnista" voidaan lukea myös välineellisesti eli menojen perustelupakkona. Sitä kannattaa myös lukea "suopeasti", eli olettamatta välttämättä sitä, että budjetti aloitetaan joltain tyhjältä suunnittelupöydältä. Moderni valtio ei ole varsinaisesti burkelainen orgaaninen järjestys, vaikka kirjoittaja näyttääkin näin ajattelevan. Se on monimutkaisten poliittisten kompromissien, eturyhmien, menneisyyden kriisien ja keskitetyn väkivaltamonopolin ja veronkantokoneiston kautta muodostunut järjestelmä, jossa jokainen (ei-)kriisi kasvattaa jatkuvasti menojen tasoa, mutta mikään mekanismi ei systemaattisesti pura menoja. Kirjoittaja – käytännöllisen filosofian professori – ei näytä kuitenkaan ymmärtävän tätä epäsymmetriaa. Tämä epäsymmetria ei johdu mistään filosofisesti mielenkiintoisesta ajattomasta ongelmasta, vaan modernin valtiokoneen luonteesta. Burke ei tuotannossaan puhunut modernista valtiokoneesta ja vetoaminen "monien sukupolvien viisauteen" (ikään kuin jarruttimena leikkauksille) ei kestä lähempää tarkastelua, koska kyse on käytännössä myös menneiden sukupolvien lukitsemasta menoperinnöstä. Burke puhuu hyvin konkreettisista, vastavuoroisista yhteisöistä, joissa vastuut ja hyödyt kohtaavat. Modernissa järjestelmässä tätä ei ole, vaan sekä kustannukset että hyödyt häivytetään. Onko nykyisillä (tai tulevilla) sukupolvilla oikeus radikaalisti muuttaa menotasoa? Kyllä on. Menneisyyteen on syytä suhtautua nöyrästi, mutta sama koskee myös tulevaisuuden epävarmuutta. Inkrementaalinen lähestymistapa on turvallinen tapa, koska käytännössä tällöin valmiiksi oletetaan, että kaikki olemassa olevat menot ovat perusteltuja (ja todistustaakka muutoksista siirretään niille, jotka vaativat niiden poistamista). Tämä on tapa, jolla hallinto toimii, eikä tällä – menot jatkavat kasvuaan ilman voimakkaita jarruttimia – ole mitään tekemistä älyllisen nöyryyden kanssa. Menokone on monessa mielessä tyypillinen pitkän aikavälin riskikeskittymä. Velkaantuminen, menojen lukkiutuminen ja poliittinen kannustin lykätä korjausliikkeitä tuottavat hitaasti haavoittuvuuksia (koska puskureita ei enää lopulta ole). Nollapohjabudjetoinnille voi siis antaa hyvin käytännöllisen tulkinnan sen sijaan, että se esitetään jonkinlaisena abstraktina periaatteena. Nollapohjabudjetoija saattaisi abstraktin pyörittelyn sijaan kysyä, mitä tällä menoerällä saavutetaan, kuka saa, mitä tuloksia ollaan saavutettu ja mitkä ovat vaihtoehtoiskustannukset? Mitä tapahtuu, jos menoerä ylittää tavoitellut hyödyt tai ei saavuta esitettyjä tavoitteita? Tai ihan lyhyesti: miksi tämä meno- tai tuloerä on ylipäätään olemassa? Se, että jokin menoerä (tai tuloluokka) on syntynyt kompromissien kautta ja säilynyt ajan yli (vrt. määräaikaiset verot tai ikäsidonnaisten menojen voimakas kasvu), ei tietenkään tarkoita, että se automaagisesti olisi jotenkin erityisen hyvä ja toivottava kehityskulku. Toinen tulkinta on se, että näitä on vain eri syistä johtuen äärimmäisen vaikea purkaa ja/tai niiden kasvua hillitä. Minusta kokonaisuutta on hyvä arvioida uudelleen ja yksi keino tarkastella kokonaisuutta on budjetin kautta. Ylimielistä olisi olettaa, että nykyistä rakennetta on oikeutettua säätää vain sieltä täältä siksi, että meno- ja tulotason oletetaan olevan paras kaikista mahdollisista. PS. Burke kiinnostaa korkeintaan silloin, kun nykytila pitää suojata kritiikiltä. Konservatiivisen perinteen varovaisuus erilaisia abstraktioita ja rationalismia kohtaan ei kuitenkaan ole yleinen kielto arvioida esimerkiksi menoja. Ilmentääkö suomalainen hyvinvointivaltio burkelaista elävää perinnettä vs. kuollut muoto?